Ei mennyt Sennan tokokoe ihan niin kuin piti. Yritin pitää odotukset matalalla etten pettyisi, mutta odotin kuitenkin että oltaisiin tulos saatu ja Senna olisi ollut edes suurinpiirtein mukana. Juu ei. Alku oli ihan lupaava, aina siihen asti kunnes Senna seuraamisen viimeisessä täyskäännöksessä ennen liikkeen päättymistä keksi, että kehäsihteereillä on tosi monta avonaista laukkua, niistä voisi löytyä vaikka mitä hyvää! Joten ei kun penkomaan. ARG. Tästä lähti sitten alamäki. Hajut, äänet, ihmiset yms. kiinnosti ihan hirveästi ja Senna suhtautui kaikkeen niin kuin se olisi vuoden ikäinen, hieman ujo pieni lagotto täysin vieraassa paikassa. Pisteitä taidettiin saada neljästä liikkeestä: paikallamakuusta, maahanmenosta, seisomisesta ja noudosta.
Nykyisin Sennan toilailuihin osaa jo suhtautua huumorilla - tiedän, että sen kanssa kaikki on mahdollista. Sen kanssa on tehty paljon virheitä, olen väkisin vienyt sitä kokeesta toiseen, laiminlyönyt motivoinnin (jota Senna tarvitsee PALJON) ja tartuttanut siihen oman koekammoni. Erityisesti motivaation eteen on tehty viimeisten viiden vuoden aikana töitä ja treeneissä Senna tekeekin tavallisesti todella hyvällä ilmeellä. Mutta koemainen treenaaminen häiriössä ja oma jännittäminen sekä sen tartuttaminen koiraan taitaa olla ne meidän suurimmat ongelmat nyt. Se, miten sen iloisesti treeneissä työskentelevän koiran saisi siirrettyä sinne koekehään.
Tässä herääkin kysymys, että mitäs sitten? Väitin itselleni ja kaikille muillekin, että ilmoitin Sennan kokeeseen siksi että meillä oli viime syksyn möllikisoista saatu kisalahjakortti käyttämättä. Todellisuudessa tajusin eilen illalla, että toivoin enemmän. Toivoin, että Senna olisi työskennellyt hyvin ja liikkeet olisivat sujuneet mallikkaasti. Toivoin, että me voitaisiin vielä Sennan elämän aikana käydä edes yhdessä voittajaluokan tokokokeessa, jonne sillä on ollut kilpailuoikeus jo seitsemän vuotta. Mutta eilinen todisti, että sinne on vielä pitkä matka. Todella pitkä.
Vaihtoehtoja on kaksi: jatkaa tai luovuttaa. Luovuttaminen olisi ehdottomasti helpompaa ja luultavasti järkevämpääkin, mitä sitä enää 10-vuotiaan koiran kanssa kisaamaan kun taukoakin on ollut jo melkein viisi vuotta ja viime vuosina meidän tokon treenaaminen on muutenkin ollut vähäistä. Mutta jostain kumpuaa myös se halu onnistua, ja saada meidän yhteistyö ja luottamus toimimaan myös kisoissa. Tuntuu, että ollaan kuljettu Sennan kanssa liian pitkä matka yhdessä, jotta tyydyttäisiin nykyiseen tilanteeseen. Haluaisin saada meidän tokouralle arvoisensa päätöksen. Mutta se vaatisi paljon treeniä. Jaksetaanko me? En tiedä.
Sumin torstaisista kisoista kirjoittelen lyhyesti myöhemmin, mutta täytyy sanoa että näiden tokomietiskelyjen jälkeen on ihan mukava lähteä kohta hallille treenaamaan agilitya ja pitkästä aikaa vieläpä ohjattuihin treeneihin. On se vaan enempi mun juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti